Ja sitten tulivat donitsit versio kaksi

J asitten tulivat donitsit

Saamaa Maananen

































Kuulustelu


”Huomenta, Tommi! Oletko menossa käskynjakoon?” Jussi kysyi.
”Olen juu – mites sinä, miten loma meni?” Tommi kysyi.
”Hyvinhän se – olin Lapissa. Kaunis paikka. Sinä?”
”Vietin perheen kanssa. Vaikuttaa siltä ettei saada lomaa pitkään aikaan.”
”Juu. Tosi paha juttu. Ihan eri juttu kuin ne pienet vihreät miehet.”
”Juu. Koska viimeksi kävi Suomessa mitään tällaista?”
”Ei tule mieleen – hei ketä sinä kuulustelet?”
”Sitä Charlesia.”
”Charlesia? Sitä kaveria? Minä olen Marjatan varamies.”
”Okei.”
”Juu, outo nimi suomalaisella – Charles.”
”Niin sehän oli syntynyt amerikassa, isä on täältä päin, osallistuu kuulusteluun.”
”Okei.”

Miehet astuivat ovesta sisään Supon luokkahuoneseen. Luokkahuoneen sisällä oli kaksikymmentä salaista poliisia.
    Jussi ja Tommi liittyivät muiden joukkoon. He istuivat luokkahuoneen perälle ja ottivat laukuistaan omat kansionsa esiin. Jussi otti laukustaan myös pienen kirjan nimeltä, Miksi olen niin hyvä, jonka oli kirjoittanut Charles Summanen.
    Luokkahuoneen häly hiljeni, kun sisään astui keski-ikäinen keskikokoinen mies. Kaikki nousivat seisomaan ja mies käski heitä istuutumaan. Mies oli osasto Xerin Suomen osaston johtaja, Harri Rintanen.
    ”Päivää, saitte kansiot kaksi viikkoa sitten, toivottavasti olette lukeneet ne?” Harri sanoi.
    Luokkahuone naurahti hieman. Tämän tauottuaan Harri jatkoi:
    ”Selvä, varsinainen kuulustelu alkaa huomenna, tänään käydään kuulustelu suunnitelma läpi ja kertamme vielä Alaniemen tapahtumat. Onko kysyttävää?”
    Luokkahuone oli aivan hiljaa. Todettuaan saavansa jatkaa Harri näpäytti videotykin päälle ja  aloitti oppitunnin:
    ”Selvä huhtikuun ensimäisenä Alaniemen kaupungissa taivaaseen tuli aukko. Huhtikuun toisena päivänä, aukosta alkoi satamaan donitseja. Toisena päivänä Alaniemestä löydettiin ensimmäiset kuolonuhrit. Kolmantena päivänä Alanieneen saapui metereologeja ja tutkijoita. Ihmisiä kiellettiin syömästä donitseja, mutta tiedätte miten siinä käy.”
    Luokkahuone naurahti taas. Harri hieroi päätään ja jatkoi:
    ”Selvä missässä oltiin? Ensimmäisenä viikkona yritettiin löytää se ilmeinen syy tähän tapahtumaan. Sitä ei löydetty. Toisella viikolla Suomen hallitus järjesti Alaniemen evakuoinnin ja armeija saapui paikalle.
    Tutkijat aloittivat uudestaaan tutkimukset, mutta eivät löytäneet mitään ennen kuin heidät pakotettiin pakenmaan, kun no, tiedätte kyllä mitä tapahtui. Tämä johti puolustusvoimien väliintuloon. Ensin he koittivat ampua sitä. Tykeillä, kranaatit osuivat aukkoon, mutta eivät aiheuttaneet näkyvää vahinkoa. Sitten ilmavoimat pommittivat sitä ohjuksilla. Ei näkyvää vahinkoa.     Sitten armeija eristi alueen ja kaikki vaikutti selvältä. Sitten kolmantena viikkona muuan terrorijärjestö saapui paikalle, mutta pakenivat sieltä pian sen jälkeen kun ne kävivät niiden kimppuun.
    Neljäntenä viikkona aukko sulkeutui ja donitsit lakkasivat satamasta kaupunkiin. Pian tämän jälkeen tutkimuksissa selvisi, että Charles Summanen oli saanut aukon sulkeutumaan. Tällä hetkellä Alaniemen puhtaanapitotoimi hankkiutuu eroon kymmenen sentin paksuisesta pullamurukerroksesta. Iisalmen yliopiston kemian ja biologian osastot ovat niiden hallussa, samalla kun Suomen hallitus neuvottelee niden kanssa niiden älykkyysasteesta yhdessä YK:n ja EU:n kanssa.”
    Esityksen päätyttyä Harri katseli luokkahuonetta. Salaa hän oli ylpeä jokaisesta agentistaan. Koko Suomen osastoon kuului vain neljäkymmentä agenttia. Se ei ole paljoa, mutta heidän piti toimia yhteistyössä valtion oman salaisen poliisin kanssa, kaksikymmentä riitti.
    Harri kohotti katseensa ja näki käden pystyssä. Käsi kuului Jussille.
    ”Herra päällikkö. Onko Magnuksesta selvinnyt mitään uutta?”
    ”Magnuksesta emme tiedä muuta kuin, hänen ihmisnimensä ja se mainitaan kansioissanne.”
    ”Selvä.”
    Jussin laskettua kätensä toinen nousi. Tämä käsi kuului Sepeteukselle, mukava ensikertalainen.
    ”Herra päällikkö, entä T.E Eenjuoja?”
    ”Tällä hetkellä emme tiedä hänestä mitään muuta kuin hänen nimensä.”
    ”Selvä.”
    ”Jos teillä ei ole muuta kysyttävää, niin seuraa vartin tauko. Sen jälkeen tulette toimistooni kansiossanne ilmoitettuun aikaan ja käymme läpi kuulusteltavanne.”
    Luokkahuone tyhjeni ja hetkeen sieltä ei kuulunut muuta kuin tuolien jalkojen raapina lattiaa vasten. Hetken kuluttua luokka oli tyhjä lukuunottamatta Harria, joka katsoi luokan jääneen siistiksi, sulki tietokoneen sammutti valot ja poistui lukiten oven.


































   


Ernest Summasen kuulustelu


”Herra päällikkö!” Kari ja Lasse sanoivat yhteen ääneen.
”Hyvää huomenta. Ovatko he täällä?” Harri kysyi.
”Ovat, herra päällikkö.” Kari sanoi ja nyökkäsi peililasiin päin.
”Selvä.” Harri sanoi luoden katseen Erkki Summaseen kuulusteluhuoneen sisällä.
”Ajatella että tiedemies, voisi syyllistyä kolmeen eri rikokseen.” Harri jatkoi.
”Aivan herra. Tosin hän pani kunnolla vastaan kun armeija yritti evakuoida hänet.” Lasse sanoi.
” Heh he. Niinhän teki, se jäävesisoikko oli hyvä yllätys.” Harri sanoi.
Lasse ja Kari katsahtivat toisiinsa. He eivät tienneet mitä sanoa.
”No, Lasse – Kari, oletteko valmiit aloittamaan?”
”Kyllä herra.” Lasse ja Kari sanoivat yhten ääneen.
”Selvä aloittakaa sitten.” Harri sanoi.

Kari asteli kuulusteluhuoneen sisälle. Pienessä huoneessa oli pöytä keskellä huonetta ja siinä oli pari tuolia.
    Yhdessä istui Erkki Summanen. Keskikoinen, laiha vanha mies. Hiuksia hänellä ei ollut, mutta onnettomat harmaat viikset. Hänen katseessaan oli jotakin kieroa ja ilkeää, vaikka hän muuten vaikutti perin mukavalta.
    Kari käveli pöydälle. Hän istuutui tuolille vastapäätä Erkkiä. Kari huokaisi ja heitti pöydälle Erkin kansion.
    Erkki tuijotti Karia pienillä silmillään. Kari tunsi olonsa tukalaksi ja hän joi vettä pullostaan.
    ”Hyvää huomenta herra Summanen.”
    Erkki oli vaiti. Tuijotti vain.
    ”No – huomenta vain. No niin miten olisi? Tässä olisi tämä paperi, josko allekirjoittaistte sen?” Kari sanoi työntäen paperin ja kuulakärkikynän Erkin eteen.
    Erkki tuijotti paperia ja kynää. Hetken päästä hän nosti katseensa takaisin Kariin.
    Erkki hieroi hiuksiaan. Hän tunsi olonsa tukalaksi. Hän oli arvannut tämän, mutta se oli silti hyvin epämukavaa. Kari alkoi kuitenkin selittämään paperin sisällön ja jäi odottamaan Erkin allekirjoitusta.
    Hetken viiveellä Erkki nosti kätensä. Erkki Otti kynän käteensä ja allekirjoitti paperin ja työnsi sen takaisin Karille.
    Kari hymyili. Tämä saattaisi sittenkin mennä hyvin. Kari otti kansiosta toisen paperin ja työnsi sen ja kynän Erkille.
    ”No niin. Kerrottakoon vielä, että jos allekirjoitatte tämän paperin. Niin me lupaamme tehdä parhaamme, että teidän rikkeenne, jäävät – huomiotta.
    Veronkierrosta emme voi antaa mitään lupausta. Mutta – me yritämme parhaamme, että sekin lakaistaan maton alle. Miten on?”
    Erkki luki paperin läpi. Hänen ilmeessään oli jotain onnen tapaista. Luettuaan paperin läpi hän allekirjoitti sen ja työnsi sen takaisin Karille.
    ”Kiitos herra voisitteko nyt ystävällisesti kertoa pojastanne?”
    ”Pojastani? Siis Charlesista?”
    ”Niin, hänestä juuri. Miehestä joka sai sateen päättymään.”
    ”Krhm – siitä ei ole paljoa. Hän syntyi jokin aika sen jälkeen, kun olin mennyt naimisiin hänen äitinsä kanssa. Bostonissa. Olin siellä töissä fysiikan laitoksella.”
    ”Selvä, mistä hänen nimensä tulee?”
    ”No, siis hänen äitinsä päätti etunimen ja minä päätin hänen toisen nimensä. Charlesin äiti piti sukunimestäni ja hän päätti pitää sukunimeni. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Hän päätti jostain syystä kasvattaa poikani luterilaisena.”
    ”Jaa, oliko siihen mitään erikoista syytä?”
    ”Hänestä se kuulosti hassulta. Hän oli hieman hölmö. Hän opiskeli itsensä arkeologiksi, koska hän piti Harrison Fordista Indiana Joneseista.”
    ”Ok. Hänhän kuoli Kiinassa? Mitä siellä tapahtui?”
    ”No, hän joutui auto-onnettomuuteen, kaivauksilla. Hautajaisten jälkeen, minä ja Charles palasimme takaisin Alaniemeen.”
    ”Ok, miksi juuri Alaniemeen?”
    ”No, halusin takaisin Suomeen, koska minulla ei ollut muutakaan. Työt tein muutenkin etänä, joten se siitä. Koti-ikävää se oli ja halusin Charlesin näkevän kotimaansa.”
    ”Johtuiko Alaniemi siitä, että teidän sukunne perusti sen?”
    ”En nyt sanoisi perustamisesta. Ensimmäinen talollinen kylläkin.”
    ”Niin, aivan. Minä luin sen tarinan, muistatteko sen?”
    ”Muistanhan minä. Ernest Anteroisenpoika osti sen yhdellä ruplalla Sakarias Matinpojalta, joka oli erakkona täälläpäin.”
    ”Niin hän sanoi, jotakin:” Ruplassa on tulevaisuus.”
    ”Aivan ja Sakarias lähti YliNiemeen perustamaan hopeakaivosta, tai siis kyläkauppaa.”
    ”Ok. Kertoisitteko miksi poikaanne ei olisi saanut kasvattaa luterilaiseksi?”
    ”Se johtui siitä, kun sukumme ei ole uskonut Jumalaan keskiajalta lähtien.”
    ”Mistä sen tiedätte?”
    ”Siitä toisesta tarinasta. Muuan vanhus tuomittiin noitana silloin. Hän oli heittänyt pappia lumipallolla päähän – juhannuksena. Hetkeä myöhemmin vanhus kuoli, Jumalan iskusta.”    
    ”Erikoinen tarina. Mistä tiedätte sen miehen olevan sukua?”
    ”Siitä, että kun muuan serkkuni teki aikoinaan tohtorin väitöskirjan aiheesta, “Keskiaikaiset legendat ja myytit Summasten suvussa.”
    “Miten selitätte sen, että kun teidät tuomittiin eläinsuojelurikoksesta, selititte sen:” Aikomuksenanne estää sateen lepyttämällä sateen Jumalaa, uhraamalla erinäisen määrän lampaita?”
    “Se oli puhtaasti looginen. Eihän se käy lainkaan järkeen. Toisekseen tuumin, että jos näin epätavanomainen tapahtuma on käynyt toteen niin, se tarkoittaa että Jumala on olemassa. Päätin selvittää kumpi niistä on olemassa.”
    “Kumpi niistä on olemassa?”
    “Niin, lähinnä sateen Jumalaa. Sain tilattua viisisataa lammasta ja erinäisen määrän kiviä, aikeenani rakentaa jokaiselle Jumalalle oman alttarinsa. Ikävä kyllä se ei onnistunut. Tai onneksi koska nyt voin jatkaa elämääni.”
    “Aivan. Entä se vesisoikko?”
    “Miten muuten voisin suojautua murtovarkailta?”
    “ahaa, selvä. Entä mitä tiedätte kertoa pojastanne. Siis tästä nykyisestä tilanteesta?”
    “No, minä. Hän oli lomalla. Kirjoitettuaan kirjansa hänellä meni vähän paremmin, verot vaativat osansa, varsinkin kun ei ole maksanut niitä.”
    “Mitä tarkoitatte?”
    “Sitä että hän vaihtoi kirjanpitoyritystä, suvullamme on Cayman saarilla hyvä firma, mutta Charles on aina halunnut toimia sääntöjen mukaan ja hän vaihtoi kirjanpitofirmaa.”
    “Okei. Mutta tiedättekö mitään siitä miten hän lopetti donitsisateen?”
    “En tiedä tarkkaan. Tiedän että hän katosi, koska Saara Pohjanen kysyi minulta.”
    “Ette tiedä missä poikanne oli?”
    “Enpä oikein. Kuulin siitä jälkikäteen, hän kertoi siitä maailmanjärjestöstä.”
    “Okei, sen me tiedämme. Onko muuta? Tiedättekö miksi juuri hän päätti sateen?”
    “En tiedä. Olettaisn sen johtuvan siitä Luostarisesta. Charles kertoi hänen olevan – tiedätte mikä. Luulin hänen loukkaavan minua ja delegoin hänelle Summauspäivät.”
    “Summauspäivät?”
    “Niin ne ovat jokavuotiset juhlat, Alaniemen perustamisesta. Minä hoidin niitä siitä saakka, kun muutimme tänne ja hän sai homman hoitaakseen. Oli jo aikakin oikeastaan, jonakin päivänä se on hänen työnsä – olettaen tietysti että hän pysyy Alaniemessä.”
    “Okei, mutta palataan siihen Luostariseen mitä tiedätte hänestä?”
    “Enpä oikein mitään. Hän kävi luonamme, kun he olivat Lukiossa samaan aikaan. Hänhän oli sairaanhoitaja. Hieman outo vain.”
    “Outo?”
    “Niin siis hän vaikutti aina jotenkin oudolta. En tiedä mitään hänestä, hän katosi jossakin vaiheessa lukiota pariksi viikoksi, mutta saatan muistaa väärin. Tiedän että hän sai porttikiellon Amsterdamiin interrail reissullaan, mutta – miten joku voi saada porttikiellon kaupunkiin? Charles kertoi siitä, Luostarinen kertoi siitä päästyään takaisin Suomeen.”
    “Onko siinä kaikki?”
    “Oli siinä.”
    “Selvä kiitos, me katsomme mitä voimme tehdä tuomioiden kanssa. Yritämme parhaamme.”
    “Kiitos.”






























Saara Nieminen

Saara istui kuulusteluhuoneessa. Hän pyyhki hameestaan ryppyjä ja antoi katseensa kiertää huoneessa.
    Se oli tyhjä, lähes steriilin oloinen. Valkoinen huone, jossa oli pari tuolia ja pöytä. Ikkuna oli varmasti jossain mutta Saara ei nähnyt sitä.
    Ovi aukeni seinästä. Saara katseli ja sieltä asteli mies. Siistiin pukuun pukeutunut mies, jolla oli kansion näköinen kädessään. Parin askeleen jälkeen mies istuutui Saaran eteen ja kertoi asiansa esiteltyään itsensä.
    Agentti työnsi Saaran eteen paperin ja kynän. Saara luki paperin ja allekirjoitti sen.
    “No niin neiti Pohjanen,  mitä tiedätte tapahtuneesta?”
    “Tapahtuneestaa? Niin siis en paljoa, olin kaksi, kolme viikkoa Espanjassa. Tein taustatutkimusta. Tiedän että donitseja satoi, Martin oudosta koomasta ja sen että Charles lähti sinne järjestöön.”
    “Jaa, mistä saitte kuulla Charlesin käynnistä?”
    “Hänen isältään. Olimme lukiotuttuja – halusin kysyä häneltä erästä asiaa.”
    “Mitä asiaa?”
    “Tuota – “
    “Niin?”
    “Halusin mennä kihloihin hänen kanssaan. Hänellä oli töitä minulle ja minä ajattelin ottaa ne.”
    “Mitä töitä?”
    “Hän tajosi minulle töitä yhtiössään. Myyntipäällikön paikka.”
    “Selvä, miksi aioitte mennä kihloihin hänen kanssaan?”
    “Tarkoitus oli mennä naimisiin hänen kanssaan. Minä halusin parempaa ja tuumin, että naimisissa voisin saada enemmän kokoon.”
    “Missä olette töissä?”
    “Ennen vai? Minä olin kaupan kassalla. Olen yhteiskuntatieteiden maisteri ammatiltani. Pätkätöitä olen saanut siltä alalta. Siksi olen kaupan kassalla.”
    “Selvä mitä ajattelitte sateesta?”
    “Kumma juttu. Mitä muutakaan siitä voisi ajatella.”
    “Juu”
    “Tiesittekö kuka Martti oikeasti oli?”
    “En tiennyt.”





































”Herra päällikkö!” Risto ja Aune sanoivat yhteen ääneen.
”Hyvää huomenta. Ovatko he täällä?” Harri kysyi.
”Ovat, herra päällikkö.” Risto sanoi ja nyökkäsi peililasiin päin.
”Selvä.” Harri sanoi luoden katseen Maisaan ja Petriin kuulusteluhuoneen sisällä.
”Ajatella että he ovat ainoat, jotka eivät ole syyllistyneet rikokseen.” Harri jatkoi.
”Aivan herra. Tosin – eläinlääkäri.” Risto sanoi.
”Niin, mutta hän on eri asia. Tosin en aivan ymmärrä mitä Magnus näki heissä. Ei sen väliä. Oletteko valmiina aloittamaan?”
”Kyllä herra, olemme.” Risto ja Aune sanoivat.
”Selvä aloittakaa sitten.” Harri sanoi.

Risto ja Aune sanoivat yhteen ääneen kyllä. Risto avasi oven ja astui kuulusteluhuoneeseen. Aune jäi Harrin kanssa tarkkailuhuoneeseen.
    Risto astui siistiin kuulusteluhuoneeseen. Huoneen keskellä oli puinen pöytä, jonka ääressä istui Maisa ja Petri. Risto hieroi kasvojaan ja käveli paikalleen.
    Istuuduttuaan Risto loi paremman katseen Maisaan ja Petriin. Maisa ja Petri olivat keski-ikäinen pariskunta. Petri oli hieman lyhyt, lihavahko, jolla oli komeat mursunviikset. Päällään hänellä oli siisti rennon näköinen asu, johon kuului kauluspaita ja mustat farkut.
    Maisa oli hieman miestään pidempi, tukevahko nainen, jonka kasvot olivat hieman turvonneet, mutta oli muuten hyvin säilynyt. Maisalla oli yllään siniset farkut ja valkoinen t-paita jakun alla, mutta vetoketju oli auki. T-paita peitti alleen varsin kookkaat rinnat ja nainen itsessään näytti iloiselta ja hänellä oli vähäiset rypyt.
    Risto löi kansionsa pöytään ja siemasi vettä pullostaan. Maisa ja Petri näyttivät rauhallisilta. Heillä ei selvästikään ollut mitään salaisuutta.
    ”Huomenta, Maisa – ja Petri.”
    ”Huomenta.”
    ”Huomenta.”
    ”Ensimmäiseksi teidän pitää allekirjoittaa nämä paperit.” Risto sanoi työntäen Maisan ja Petrin eteen paperit, joissa kerrottiin kuulustelu. Keskellä pöytää oli kaksi kuulakärkikynää.
    Maisan ja Petrin tutkiessa papereitaan Risto kertoi ääneen niiden sisällön. Hetkeä myöhemmin Maisa ja Petri luovuttivat ne allekirjoitettuina. Tarkistettuaan allekirjoitukset Risto laittoi ne kansioonsa ja sanoi:
    ”Kertokaa meille mite tapasitte – Matti Luostarisen?”
    ”No – aloitatko sinä?”
    ”Kyllä minä voin. Kaikki alkoi pari vuotta sitten, me kutsuimme Matin – haastattelua varten hänen profiilinsa perusteella.”
    ”Mitä haastattelua varten?”
    ”Sellaista haastattelua varten?”
    ”Oliko kyseessä työhaastettelu?”
    ” No – tavallaan.”
    ”Katsokaas siitä lähtien kun lapsemme muuttivat pois kotoa, se on tuntunut varsin isolta.”
    ”Ja yksinäiseltä. Kun ei ole kolme lasta juoksemassa edes takaisin.”
    ”Aivan niin. Siksi me aloimme tehdä sitä koko talossa.”
    ”Niin, mutta jossakin vaiheessa sekin puudutti.”
    ”Niin toisekseen Petrillä on työmatkoja firman puolesta ja minä tunnen oloni yksinäiseksi.”
    ”Siispä etsimme itsellemme kolmannen pyörän.”
    ”Mutta hän jäi auton alle pari vuotta sitten, joten hankimme itsellemme uuden.”
    ”Matti Luostarisen. Asui Iisalmessa, mutta muuten mukava mies. Sairaanhoitaja.”
    ”Aivan, hyvin mukava mies.”
   




Ensimmäinen historiallinen merkintä Pikku-Kärpiöstä löytyy vuonna 1810 kirjoitetussa latinankielisessä lääkärin maisteriskirjassa, jonka nimi suomennettuna on ”Itäisen Suomen rohdoksia ja salvoja” jonka on kirjoittanut Ananias Matiaksen poika. Tässä kirjassa kerrottiin Pikku-Kärpiöstä seuraavaa:

Kärpiön kylästä itään sijaitsee metsä, jossa asuu vanha viisas erakko nimeltä Sakarias Matinpoika, joka asuu pirtissä, jota kutsutaan Pikku-Kärpiöksi, häneltä sain kuulla puolukan kymmenestä pahasta käyttötavasta sekä kahdestakymmenstä hyvästä.

Kärpiön kylä sai kaupunki oikeudet vuonna 1849 ja Pikku-Kärpiö jatkoi vuonna1830 alkanutta kasvuaan kyläksi. Ernest Anteroisenpojan raivatessa vuonna 1825 ensimmäisen tilan ostettuaan vuonna 1824 Sakarias Matinpojalta tämän metsäpirtin yhdellä hopearuplalla, sanoen:” Ruplassa on tulevaisuus” syy miksi Sakarias Matinpoika myi metsäpirttinsä johtui kuulemma Summasen suvun mukaan, siitä että Sakarias halusi olla edellä aikaansa ja muuttaa Kärpiöön perustaakseen sinne ensimmäisen ja ainoan hopeakaivoksen. Kerrottakoon, että jos lukija klikkaa hopeakaivosta lukija päätyy Kyläkauppoja käsittelevellä sivustolle.

Uskonnolliset yhteisöt

Pikku-Kärpiössä toimii evankelis-luterilainen Pikku-Kärpiön seurakunta sekä lähinnä helluntaiherätykseen lukeutuva Pikku-Kärpiön seurakunta. Vuonna 1999 Pikku-Kärpiö sai valtakunnansalin ja vuonna 2001 sinne tuli Myöhempien aikojen Jeesuksen Kristuksen kirkko.

Kulttuuriympäristö

Pikku-Kärpiössä on kaksi museoviraston inventoimiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin kuuluvaa kohdetta: Summasen perheelle kuuluva Vuorisen torppa ja vuonna 2005 rakennettu Sakarias Matinpojan metsäpirtti, jonka rakensi joukko historian opiskelijoita, jotka viettivät siellä vuosien 2005-2006 talven. 

Tässä vaiheessa kertoisin teille mielelläni Summasen perheen maineikkaasta historiasta Ernest Anteroisenpojan ensimmäisestä kuokaniskusta, siihen kuuluisaan Summasen suvuntarinaan, jossa he kertoivat miten Tapani Ernestinpoika otti sukunsa nimeksi Summasen, Summasen maineteoista Suomen sodissa ja rauhantoimissa, siitä miten Summasen suku on teoillaan ja sanoillaan vaikuttanut Suomen kulttuurielämän, talouselämän ja politiikan kehittymiseen alkaen Ernest Anteroisenpojan maanostosta.”Synnyin Amerikassa Bostonissa, äitini oli Harvardilainen arkeologi ja isäni toimi siellä teoreettisena fyysikkona. Äitini työstä johtuen matkustimme paljon, minä kuljin äidin mukana ja olin isän kanssa. Isäni pystyi hoitamaan työtään yliopiston ulkopuolella. Äitini kuoli mutavyöryssä eräällä kaivauksella ja isäni oli varsin murtunut ja hän päätti palata takaisin Suomeen, sillä hän kärsi koti-ikävästä ja minä tulin mukana”
     Mutta ikävä kyllä Summasen suvusta ei ole kirjoitettu Wikipediasivustoa, joten meidän on ohitettava nuo kaikki, sillä toteamuksella että ne ovat silkkaa valhetta ja Summasen suvun jälkeenpäin keksimiä tarinoita saadakseen omille inhottaville ja raaoille teoilleen hyvän ja ylevän oiketuksen, ja todennäköisesti Ernest  Anteroisenpoika, tuo Suomen historian eräs kuulusin raivaaja mätki kuokallaan Sakarias Matinpoikaa, kunnes tämä suostui lähtemään torpastaan ja muuttamaan uusille asuinseuduille, mutta valitettavasti ilman Summasen suvusta kertovaa Wikipedia sivua emme voi lainkaan pitää mitään kyseisen suvun tarinaa paikkaansapitävänä ja uskottavana.
uten on varmasti tullut ilmi Charlesin isä oli tiedemies, tarkemmin sanottuna teoreettinen fyysikko, hän oli ollut tutkijana Bostonin yliopistossa ja naimisissa arkeologin kanssa, minkä seurauksena heidän perheensä matkusti paljon, kunnes Charlesin äiti koki tuskallisen ja pitkän kuoleman kaivauspaikalla. Tämän tragedian jälkeen he muuttivat Suomeen, Pikku-Kärpiöön, joka on ollut koko Suomen historian ajan Summasten-suvun historiallinen kotipaikka vuodesta 1825, kun Ernest Anteroisenpoika raivasi tienoon ensimmäisen tilan, ostettuaan tai huijattuaan maat ensin paikalliselta erakolta.

Charlesin isän nimi oli Erkki Juhani Ernest Summanen ja nykyään hän asuu perheensä historiallisella kotitilalla Pikku-Kärpiössä eläen sukunsa valtavan omaisuuden turvin, omaisuuden joka verotusteknillisistä syistä sijaitsee eräässä pienessä pankissa Cayman-saarilla, koska jos verot pystyy jollakin laillisella porsaanreiällä kiertämään niin tyhmähän on se, joka ei tätä tee.

Erkki Summanen ei ollut mitenkään menestynyt tutkija, hän oli vain hyvä tasapaksu keskiverto työntekijä, jolta saattoi odottaa aina yhtä hyvää työtä. Erkki oli keskipitkä, laiha, utelias ja oppinut mies, joka jakoi sukunsa pitkäaikaisen periaatteen: hän oli vannoutunut ateisti. Kuinka vannoutunut? Niin vannoutunut, että jos jotenkin todistettaisiin Jumalan olemassaolo, hän tappaisi Jumalan vapauttaakseen ihmiskunnan tuosta maailmankaikkeuden pahimmasta pahantekijästä.

No niin katsotaanpas nyt josko se kusipäiden kuningas on päässyt yhtään lähemmäs. Jaa-a siellä se ääliö yhä matkaa. No sillä aikaa taidanpa kertoa Summasten suvun historian.. Tosin haluan huomauttaa, että Summasen perheen elämstä ja teoista ei ole kirjoitettu wikipedia artikkelia, joten tämä mitä minä nyt kerron saattaa olla täyttä hölynpölyä ja Summasten perhe maailmanhistorian suurin valehtelija sitten, no maailmanhistorian suurimman valehtelijan, joka tuli ennen Summasia.

Kuten jo kerroin, Summasten perheestä voidaan sanoa varmaksi vain se, että 1825 Ernest Anteroisenpoika osti maan Sakarias Matinpojalta, joka muutti Kärpiöön perustaakseen hopearuplakaivoksen, tai siis kyläkaupan, ikävä kyllä tämän erakon myöhemmistä vaiheista wikipedia ei tiedä kertoa, joten voidaan vain todeta, että tämä samainen erakko katosi maailman historiaan, tosin kerrottakoon, että Kärpiön kaupungissa on Citymarket, jonka omistaja väittää olevansa tämän kyseisen erakon jälkeläinen Eetu Mattinen, mutta ikävä kyllä hän ei ole kirjoittanut aiheesta wikipedia artikkelia, joten mitään täyttä varmuutta asiasta ei ole.

Mutta palatkaamme nyt Summasiin.

Ernestin perustettua Pikku-kärpiöön ensimmäisen tilan paikalle alkoi saapua kaiken maailman osaajaa ja tunaria. Yhdestä näistä osaajista tuli Summasten uskollinen torppari Tapani Vuorinen, jonka suku omisti kyseisen torpan aina sisällissotaan saakka, mutta siitä kerron myöhemmin. Ernest teki itselleen kuokan ja kirveen ja rakensi tilansa alusta alkaen yksin, katosta tuli olkikatto, joka vuoti aina sateella, eikä pitänyt lämpöä kovin hyvin talvella, mutta Summasella ei ollut aikaa murehtia moista, kun piti viljellä maata ja kaataa puita. Kerrottakoon tässä vaiheessa että ensimmäinen muurari saapui Pikku-Kärpiöön vasta vuonna 1835, jonka jälkeen häneltä ei töitä puuttunut.

Ernest teki ahkerasti töitä ja pelkäsi Jumalaa. Hän kuokki maan, kaatoi metsää ja ahersi aina kukonlaulusta ilta myöhään, koskaan lepäämättä, ruokana hänellä oli pettua ja metsän eläimiä, sekä muutama omena aina silloin tällöin. Niin kovin ja ahkerasti hän teki töitä, että hän sai talonsa valmiiksi ja paremman naisen puiutteessa hän nai torpparinsa vanhimman tyttären. Sillä tavalla kasvoi Summasten perhe. Töitä tehtiin ahkerasti ja vastaansanomatta. Summasen lapset kävivät koulun, oppivat lukemaan ja laskemaan, vanhin poika sai isänsä tilan toiseksi vanhin lähti räätälin oppiin, kolmas poika kirjoitti itsensä ylioppilaaksi seitsemän vuoden jälkeen ja lähtie kiertämään maailmaan, jolloin hänestä tuli lääkäri ja kotiin palattuaan  hänestä tehtiin kunnanlääkäri, neljäskin poika onnistui kirjoittamaan itsensä ylioppilaaksi viidessä vuodessa ja hänkin lähti maailmaa kiertelemään ja hänestä tuli asianajaja. Myös muutama tytär syntyi tasapainon vuoksi ja heidät naitettiin hyviin naimisiin.

Sitten tuli katovuodet, mutta niistäkin ensimmäiset Summaset selvisivät ankaralla työllä, petulla ja sisulla, niin että Summaset saattoivat nauraa muiden ongelmille ja syödä vatsansa täyteen. Jos tämä vaikuttaa nykylukijasta nykytietämyksen valossa oudolta ja järjettömällä niin minä vastaan tähän kuin ensimmäinen Summasista vastasi aina kerjääjille:” Kyllähän te nälkää näette, kun ette ole ymmärtäneet tehdä maatöitä ajoissa, laiskuudesta rangaistaan, mutta työstä palkitaan” johon kerjääjät vastasivat haluavansa töihin ruokapalkalla, mitä he eivät saaneet, koska katovuosina ei paljoa voinut maata viljellä, mutta ruokaa kerjääjille aina jostakin kaivettiin, sitä ei kerrota kuinka moni näistä kerjääjistä selvisi hengissä. Jos tämä vaikuttaa nykylukijasta nykytietämyksen valossa oudolta, niin sanonpahan vain että Summasen perheestä ei ole wikipedia artikkelia, joten tämä voi olla ihan täyttä hölynpölyä, itse tiedän tämän koska luin Summasteen perheen kronikan, joka on saatavilla Pikku-Kärpiön kirjastoston käsikirjastosta. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että Summasten kronikan kirjoitti Professori Petteri Summanen tehdessään tohtorin väitöskirjaansa Kuopion yliopistoon.

Suurten katovuosien jälkeen Summasten elämä jatkui samana, vain talollinen vaihtui vanhimaan poikaan, joka meni naimisiin ja taas tuli ylioppilaita, maanviljelijöitä, ammattimiehiä, lakimiehiä, yksi pappikin melkein, mutta hän muutti mielensä ja meni armeijaan.

Summasten suku kulki riemukulkuaan läpi maailman mullistusten, helmikuun manifestiin kirjoitetettiin nimet, kun kirkkoherran vaimo niitä niin kauniisti pyysi suurlakkoa katsottiin oudoksuen, kun kaikki torpparit, päiväläiset ja muut hampuusit menivät pellolta pellolle nauramaan talolillsille, jotka tekivät ahkerasti töitä pelloillaan, kun lakkolaiset huusivat ja heittelivät kivillä, taisi siinä jokunen saada kepeistäkin. Sitten tapahtui lokakuun vallankumous ja sisällissota, josta Summaset selvisivät olemalla ovelaakin ovelampia ja kierojakin kierompia.

Summaset eivät koskaan olleet kohdelleet torppariaan huonosti, mutta silti Summasia piti kiusata, kun ne eivät olleet osallistuneet lakkoihin, Summasten hieno ja uljas torppari, joka oli tunnettu puhuja puhui Summasten puolesta niin hyvin ja niin kauniisti, että punakaarti jätti Summaset rauhaan, mutta halusivat nyt kiusata Summasten torpparia, joka vietti koko loppusodan piilossa Summasten perunakellarissa. Onneksi paha saa aina palkkansa ja niin se sai myös Pikku-Kärpiössä Punakaarti voitettiin ja syylliset teloitettiin tai vietiin leireille, niin myös Summasten hieno ja uljas torppari, sillä vaikka Summaset kuuluivat kenttäoikeuteen muut jäsenet äänestivät torpparin teloituksen puolesta, koska tämä oli nähty muutaman kerran työväen iltamiin, kun oli ollut iltakävelyllä ja sade oli yllättänyt, myöskin lakkorettelöiden takia, vaikka niissä monet todistivat Summasten torpparin olleen isäntänsä puolella ja survaissut paria rettelöitsijää kepillä naamaan, mutta ikävä kyllä kaikki todistajat oli jo viety leireille tai olivat päässeet maan alle, ja kenttäoikeus muisti asian toisin. Sanottakoon vielä, että Summasten uusi torppari ehti olla toimessaan pari vuotta ennen kuin torpparinvapautuslaki tuli voimaan ja tämä lunasti Summasten torpan itselleen, no sellaista on maailman meno.

Mutta maailman meno vain kiihtyi ja niin kiihtyi Summasten riemukulku. Nyt alkoi tulla liikemiehiäkin kieltolain ansioista, muutama yrittäjä, Pikku-Kärpiön bussiyhtiön perustaja, lisää ylioppilaita, lääkäreitä, asianajajia, professoreitakin alkoi tulla, yksi kuuluisa taiteilija, pari laillista liikemiestä kieltolain päättymisen jälkeen, se yksi pakollinen maanviljelijä ja kunnanvaltuutettuja joista myöhemmin kehittyi pitkäikäisiä kansanedustajia sekä yksi kantakapteeni Suomen uljaaseen armeijaan.

Mutta sitten tuli toinen maailmansota ja Summasten suku saattoi laajentaa erinomaisuuttaan sota-alalla, toki pari kolme, ehkä muutama päätyi sankarihautaan Summasten suvusta, mutta voin taata yksikään heistä ei ollut mitenkään tärkeä esimerkiksi, yksi teologiaan hurahtanut ylioppilas ja muuan hullu peräkammarin poika, josta ei tullut mitään, mutta joka väitti ratkaisseensa seuraavanlaisen matemaattisen probleeman: a+b=c, ikävä kyllä kyseisen probleeman vastaus on nykytieteelle niin käsittämätön, että hänen omaisensa luulivat kyseisen vastauksen olevan vain hullun jorinaa.

Toisen maailmansodan jälkeen koitti iloinen jälleenrakennuksen aika ja 50-luvulla syntyi tämän Summasten suvun ensimmäisen häpeätahran isä. Summasten suvun saavutuksista toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa on turha tähän listata, koska tuona aikana Summasten suku laajensi osaamistaan kaikille mahdollisille aloille ja liikemiesten, professoreiden, asianajajien, kansanedustajien, lääkärien ym ym määrä Summasten perheessä kymmenkertaistui,samoin kuin heidän varautensa, jonka hoitaminen ulkoistettiin eräälle keskisuurelle kirjanpitoyritykselle Cayman saarille (nimeltä Summanen&Summanen International Accounting&Financing). Summaset ovat niin hyviä ja erinomaisia, että on helpompi kertoa Summasten suvun kaikki surun ja murheen hetket ja tässä ne tulevat:

Summasten suvun pahimmat koettelumukset toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa:

1. Vuonna 2003 Pikku-Kärpiön Bussiyhtiö Oy, joka oli Summasten perustama ja Summasten omistama ja Summasten johtama, ajautui yrityssaneeraukseen ja fuusioitui Kärpiön Linjat Oy:n kanssa.

2. Vuonna 1986 Syntyi Charles Summanen.

Listan loppu.

Myös muitakin ikäviä kokemuksia ja koettelemuksia oli, mutta ne kuuluvat elämään ja niistä olisi aivan yhtä turha kertoa kuin  kekomuurahaisnaaraan 99999 aikuiselämästä muurahaiskeossa, joka sijaitsee eräässä jämsäläisessä metsässä, ai miksi? Koska se eli vain pari tuntia ennen kuin se putosi erään aitomuurahaiskorennon toukan kuoppaan. Toisin sanottuna se on vain elämää ja jos kertoisin kaiken mitä elämässä tapahtuisi tämä ei koskaan päättyisi.

Siispä kerron teille Summasten suvun suurimmasta poikkeavuudesta muihin suomalaisiin suursukuihin verrattuna Summasten mukaan, he ovat olleet kautta historian ateisteja. Kyllä jo kivikaudesta lähtien, siinä missä muu heimo on tanssinut ja uhrannut eläimiä lepyttääkseen Jumaliaan olivat Summasetkin mukana, mutta heti riitin jälkeen he pitivät lukuisia esitelmiä aiheesta Jumalien olemassaolottomuudesta perustaen väitteensä raakoihin ja teräviin faktoihin ja huomioihin, minkä jälkeen heidät yleensä karkoitettiin heimosta ja he siirtyivät toiseen huomattavasti vapaamielisempään heimoon.

Itse asiassa Summasten suvun kartanon eteisessä on valtava kuvasarja, eräästä keskiaikaisesta legendasta, jossa Summasten keskiaikainen esi-isä heitti paikallista kirkkoherraa lumipallolla eräänä erittäin kesäisenä ja lämpimänä kesäkuun päivänä, legenda kertoo, Jumala tappoi kyseisen esi-isän saman tien, kun taas Summasten suvun teoria on, että Summasten esi-isä kuoli tuulettaessaan loistavaa osumaa lumipallollaan, jota hän oli säästänyt viime talvesta, sydänkohtaukseen, sillä kyseinen esi-isä oli jo 90 vuotias. Tämän voi lukea

Ja sama ateistinen katsontakanta on jatkunut aina näihin päiviin saakka, vaikka kautta historian Summaset ovat esittäneet olevansa yhtä hyviä ellei parempia kristittyjä kuin kanssakristityt, niin heti kotiin päästyään he ovat kertoneet millaista turhuutta koko silloinen Jumalanpalvelus oli, ainoat tunnetut poikkeuset tähän sääntöön olivat Nestori Summanen, joka opiskeli vähän aikaa papiksi, koska koki sen kutsumuksensa, kunnes hän päätyi toiseen kutsumukseensa, joka oli maanpuolustuksen hieno ja jalo aate. Toinen poikkeus oli Iisak Summanen, joka hurahti teosofiaan, onneksi moista hairahdusta kesti vain pari päivää, kunnes hän tajusi Teosofian koskevan jumaluusoppia eli turhuuksia ja niin hän hävitti kyseisen teoksen ja palasi ompelemaan erään kyläkauppiaan pojan rippipukua.

Toinen on heidän sukunimensä Summanen. Summasten sukunimen keksi Tapani Ernestinpoika keskustellassaan Kärpiön kirkkoherran kanssa nimistä ja siitä kuinka Tapani oli ahertanut pellollaan isänsä kanssa ja todennut:” Kun summaa yhteen hyvän onnen, kovan työn ja vankan näkemyksen mitä meillä on ollut näinä vuosina, niin minusta meitä pitäisi alkaa kutsumaan Summasiksi, sillä me olemme aika miehiä näissä Summahommissa, kun otetaan huomioon, se miten summamutikassa tämän paikan silloin ostit” Kirkkoherra piti tuosta ajatuksesta niin paljon, että hän meni saman tien kirjaamaan sen kirkonkirjaan ja siitä lähtien Summaset ovat olleet Summasia, koska he ovat kovia miehiä Summaamaan, kovan työn, vankan näkemyksen ja hyvän tuurin, varsinkin kun ottaa huomioon millaisessa summamutikassa he ovat työnsä aloittaneet ja jatkoivat siitä eteenpäin aina maailmanloppuun, koska he ovat niin kovia miehiä summaamaan.